Kivun kautta Jumala luo uutta
Perheemme eli normaalia lapsiperheen arkea. Asuimme maalla, remontoimme kotia ja puuhasimme lasten kanssa. Perheeseemme kuului meidän vanhempien lisäksi neljä lasta.
Parikymmentä vuotta kestäneessä avioliitossamme oli paljon hyvää. Arki sujui kivasti. Meillä oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja unelmia. Yhdessä opeteltiin puhumista ja asioiden ja tunteiden jakamista. Vuosien varrella myös käytiin avioliittoleireillä ja avioparipiirissä. Liiton perustassa oli kuitenkin asioita, joita ei saatu koskaan kuntoon. Se tuotti kipua pitkin matkaa.
Kesällä koimme silloisen opiskelukaverini kanssa, että Jumala kutsui meitä rukoilemaan yhdessä säännöllisesti. Luulimme, että Taivaan Isä halusi meidän rukoilevan ensisijaisesti opiskelukavereidemme puolesta. Heti ensimmäisestä kerrasta alkaen koimme, että nämä hetket olivat meille itsellemme tosi hoitavia. Noissa hetkissä ja tuona aikana koimme, että Jeesus tuli jotenkin erityisen läheiseksi ja rakkaaksi. Myöhemmin ymmärsin, miksi näitä säännöllisiä rukoushetkiä tarvittiin.
Seuraavana keväänä lasteni isä muutti pois kotoa. Jäin yksin neljän lapsen kanssa. Opiskelin tuolloin ja minulla oli juuri alkamassa kesäloma. Olimme aiemmin sopineet, että olen kesän kotona lasten kanssa. Minulla ei siis ollut työtä, eikä näin ollen mitään tuloja. Mietin mistä saisin rahat pakollisiin menoihin, kesälomarientojen kuluista puhumattakaan.
Minulla oli kuitenkin syvä varmuus siitä, että Jumala huolehtii meistä. Hän todella näytti rakkautensa niin konkreettisesti, että kaikki kulut hoituivat ihmeellisesti ja kuukauden lopussa tililläni oli vielä rahaa 40 euroa.
Pahin ajatus siinä kohtaa oli, että lapsilta menisi perheen särkymisen vuoksi kesä ja loma pilalle. Tunsin epäonnistumista ja surua siitä, että lapsemme eivät saaneet elää ehjässä perheessä. Päätin olla reipas! Tietoisesti koitin siirtää kipuani syrjään. Ajattelin, että käsittelen sitä sitten myöhemmin.
Jeesus oli hoitanut suhdettani Häneen niin, että minulla oli valtava kaipuu olla Hänen seurassaan. Kaikki yksinoloajat vietin Hänen kanssaan Raamattua lukien, rukoillen, ylistäen ja kipuani huutaen. Ne olivat hetkiä, joissa purin pettymystäni, kiukkuani, väsymystäni ja loukkaantumistani.
Kesä meni ja alkoi arki. Tuli päivä, jolloin perheemme elämä muuttui peruuttamattomalla tavalla. Toiseksi vanhin lapsemme teki itsemurhan. Hän oli tuolloin 16-vuotias. Aika pysähtyi.
Tästä alkoi ajanjakso, jota kuvaa parhaiten Jumalan sylissä lepääminen. Alkuun en jaksanut tehdä mitään. Sitä mukaa, kun tuli voimia, hoidin pakolliset asiat, en muuta. Kaikessa olin täysin Jumalan varassa. Läsnä oli syvä Jumalan rauha. Oli turvallista olla kuin pieni tyttö Isän sylissä. Minulle oli tärkeää, että sain olla lasten kanssa. Millään muulla ei ollut väliä.
Alkuun oli tunne, että rakkaat lähtevät yksitellen...
perhe valuu pois.
Siinähän te olette edelleen,
rakas perheeni, kolme kultajyvääni.
Kiitän teistä!
Kun sain tiedon, mitä on tapahtunut, en vielä tiennyt miten vakava tilanne on. Muistan sanoneeni Jumalalle: "Luovun kyllä hänestä, kunhan otat hänet luoksesi." Se on mielestäni outo rukous äidiltä. Niin kuitenkin muistan rukoilleeni.
Ja tähän rukoukseen Jumala on vastannut. Yhtään ainutta kertaa en ole joutunut miettimään, onko lapseni asiat hyvin. Olen aivan varma, että hän on Jeesuksen luona!
En ole joutunut kysymään, miksi minulle sallittiin tällainen kärsimys. En ole katkeroitunut tapahtuneesta. Kaikesta ikävästä ja tuskasta huolimatta sisimmässäni on kiitollisuus siitä, että Taivaan Isä pitää huolta rakkaasta lapsestani ja hän saa olla ikuisesti Isän luona!
Tuona syksynä ja talvena elämä oli ihmeellistä elämistä täysin Jumalan varassa. Lasten isän kanssa emme voineet ollenkaan jakaa surua ja kipua lapsemme kuolemasta. Hänellä oli siinä kohtaa uusi parisuhde, eikä hän halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Vanhempani eivät kyenneet tukemaan minua ja lapsia. Onneksi Jumala on siunannut minua monilla ystävillä. Heiltä sain lohdutusta ja monenlaista konkreettista apua. Kiitän heistä jokaisesta! Myös sukulaiset auttoivat asioiden hoitamisessa.
Meillä kaikilla on oma elämä ja aika on rajallista. Tuen tarve tuollaisessa tilanteessa on niin valtava, että siihen on vaikea ihmisten vastata. Oman lapsen itsemurhan aiheuttamaa tuskaa on hankala ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut. Lisäksi minulla oli tuore avioero täysin käsittelemättä siinä vaiheessa ja suuri huoli lasten hyvinvoinnista tämän kaiken keskellä. Tiesin myös, että meille tulisi muutto silloisesta kodista.
Koin ajoittain syvää yksinäisyyttä. Ymmärsin, että vain Jumala voi helpottaa yksinäisyyttäni ja kipuani. Pyhä Henki on suloinen lohduttaja. Hänen läsnäolossaan sain kokea ihmeellistä hoitoa. Jumala opetti turvautumaan ainoastaan Häneen kaikessa. Jos rinnallani olisi koko ajan ollut joku ihminen, en olisi samalla tavalla turvannut Jumalaan.
Tasan kaksi kuukautta
raskaat kaksi kuukautta
ajattomat kaksi kuukautta
kannetut kaksi kuukautta
- sylissä, koko kaksi kuukautta
Jumalan hyvyys hämmästyttää!
Hän kantaa, vahvistaa, varustaa
virvoittaa, johdattaa, auttaa, lohduttaa.
Nykyisin sanon aamulla Isälle: "Otetaan taas kädestä kiinni ja mennään yhdessä."
Minä ja Iskä - käsikädessä.
On turvallista ja ihanaa olla Isin tyttö!
Puoli vuotta sitten alkoi matka, jota en tilannut.
Ilmaismatka.
Missä lienee päätepysäkki.
Matkanjärjestäjä tietää.
Hän kantaa vastuun.
Minun ei tarvitse.
Olen vain matkustaja.
Muistan tilanteen ensimmäisestä joulustamme ilman lasten isää ja kuollutta lastamme. Kaksi päivää ennen jouluaattoa meillä ei ollut kuusta. Ei ollut ketään, keneltä olisin sitä pyytänyt, eikä minulla ollut peräkärryä tai pakettiautoa, millä olisin päässyt kuusta ostamaan. Aattona istuin sohvalla ja katselin koristeltua kuusta. Tiesin, että Jumala antaa kaiken, mitä tarvitsen. Pojan kanssa kaadettiin kuusi oman tontin rajalta, mutta minulle tuo aattohetki puhui voimakkaasti Jumalan huolenpidosta.
Vuoden vaihtuessa uuteen katselin taakseni ja mietin tulevaa.
Raskas ilta.
Menneen mietiskelyä.
Kuluneesta vuodesta jäi viivan alle miinusta.
Mielessä perheen yhteiset vuoden vaihtumiset.
Nyt heittelemme papatteja kaksin nuorimmaisen kanssa.
Itkin ja katselin riemuasi.
Tuntuu irvokkaalta, kun ihmiset toivottavat "Hyvää uutta vuotta!", "Onnellista uutta vuotta!".
Hyvää tarkoittavat. Minulle se on nyt sanahelinää, kauniita sanoja valovuosien päässä todellisuudesta.
Tuleva vuosi ei ole hyvä eikä onnellinen. Se on suremisen vuosi. Uuden opettelemisen vuosi.
Ystäväni, toivota minulle voimia tulevaan vuoteen. Toivo, että vuoteni voisi surun lisäksi sisältää hyviä asioita.
Ole aito, kohtaa minut.
Välitä minusta ja lapsistani, pidä huolta.
Ota palanen elämästäni hetkeksi kämmenellesi.
Katsele sitä hellästi.
Silitä ja hymyile.
Ja taas jaksan!
Talvella jouduin tekemään vaikean ratkaisun. Meille tuli muutto. En olisi halunnut kerrostaloon, eivät lapsetkaan. Koin kuitenkin, että mulla ei ollut voimavaroja yksin huolehtia talosta ja pihasta. Tulevina vuosina olisi pitänyt tehdä remonttiakin. Lapset olivat sen ikäisiä, että pian vanhimmat lähtisivät opiskelemaan. Koin järkeväksi ratkaisuksi luopua kodistamme.
Muutto tuntui ylivoimaiselta urakalta. Silloin oli lähellä, etten luovuttanut ja jäänyt sängyn pohjalle. Tuntui, että liian pian tapahtuu liian paljon. Minulla ei yksinkertaisesti ollut yhtään voimaa jäljellä. Onneksi oli ystäviä, jotka tarjosivat apua.
Muistan, kun olin saanut pakattua kaikki tavarat. Jäljellä oli vielä pari kuormallista kaatopaikalle menevää tavaraa. Mietin, mitenkähän ne vietäisiin. Tuntui, että siinä kohtaa tuli seinä vastaan. Sitten soitti ystävä ja kysyi, voivatko he jotenkin auttaa miehensä kanssa. Kaatopaikkakuormat saatiin vietyä. Tuo puhelu oli äärettömän merkityksellinen! Jumala puhui taas uskollisuudestaan. Tiesin, että selviän.
Pitkään lapseni kuoleman jälkeen sain kokea Jumalan ihania ihmeitä, joista haluan kertoa pari esimerkkiä.
Lapseni kuoleman jälkeen nukkumiseni oli levotonta. Otin iltaisin lääkkeen unta rauhoittamaan. Silti saatoin heräillä yöllä. Välillä koitin nukkua ilman lääkettä, mutta heräsin kymmenen kertaa yössä, joskus enemmänkin.
Pääsiäisenä olin jumalanpalveluksessa. Pappi puhui ennen ehtoollista, että Jeesus vuodatti verensä syntiemme sovitukseksi ja antoi ruumiinsa meidän parantumiseksemme. Se kosketti minua syvästi. En tiennyt miksi. Eihän minulla mitään fyysistä sairauttakaan ollut. Menin ehtoolliselle, enkä enää muistanut koko asiaa.
Illalla nukkumaan mennessä tuli olo, etten otakaan lääkettä. Edellisellä viikolla olin kokeillut taas kerran, saisinko jo nukuttua ilman lääkettä. Olin herännyt tosi monta kertaa yön aikana. Tuona iltana aloin nukkua ja heräsin ensimmäisen kerran seuraava aamuna seitsemältä. Sen jälkeen en ole ottanut yhtään lääkettä. Ei ole tarvinnut!
Toinen esimerkki liittyy tilanteeseen, jossa minulla oli illalla aivan valtava ikävä rakasta lastani. Mietin, miten saisin helpotettua tuskaani.
Illalla pyysin Jeesukselta, että saisin nähdä sinut unessa tai näyssä. Pitää luonani pienen hetken. Yöllä tulit uneeni. Unessani heräsin omassa sängyssäni (en siis herännyt oikeasti, vaan unessa), kun huutelit "äiti" ja tulit sänkyni viereen iloisesti jutellen. Tiesin, että olet kuollut. Siinä kuitenkin olit jutellen jotain aivan arkista asiaa. Tukkasi oli ajettu lyhyeksi, kuten viimeisenä keväänäsi. Otin kiinni kasvoistasi, kerroin miten on ikävä. Sitten suljit silmäsi. Kuva sumeni ja olit poissa. Sain sen hetken, jota pyysin.
Seuraavista päiväkirjamerkinnöistäni välittyy mielestäni Jumalan uskollinen huolenpito meitä kohtaan. Ei Hän ota pois vastoinkäymisiä, mutta on meidän kanssamme niissä.
Katselen ympärilleni hiljaisella hautausmaalla. Etäällä näen autojen kiirehtivän ohitse. Niin, perjantai, kaupan kautta kotiin, viikonloppu, hiihtoloman alku, rento lomafiilis.
Juuri nyt en tavoita tuota tunnetilaa. Katselen hautakiveäsi. Nuo numerot - miten siitä voi olla jo yli kaksi vuotta.
Eilen kaverisi ajelivat kylillä kuormurin lavalla, olivat heitelleet karkkeja pikkuveljellesikin koulussa.
Suunnaton kaipaus valtaa otteella, jota en ole aikoihin kokenut. Itken ja ihmettelen, miten sitä voi niin nopeasti särkyä kaikki vuosien saatossa syntynyt. Perheemme särkyi niin totaalisesti.
Koen jotenkin ulkopuolisuutta kaiken tämän tohinan keskellä; penkkarit, vanhojen tanssit, hiihtoloma, viikonlopun ruokaostokset. Seison ja katselen hautausmaata. Aurinko on sulattanut lunta niin, että paikoin sora pilkistää käytävällä. Tuoksuu vähän keväälle. Seison hiljaa, katselen ja itken. Itkeminen tuntuu hyvältä. On hyvä surra särkynyttä elämää. Koen olevani painoni verran sirpaleita.
Välillä väsyttää tämä särkyneen ihmisen särkynyt elämä. Vaan Sinä luot uutta, eheämpää ja parempaa kuin entinen. Kiitos Isä!
Jään syliisi. Siinä on hyvä itkeä. Ihan syvälle en jaksa tänään kurkistaa.
Vielä kotona itken aikani. Laitan peiton päälle ja olen hiljaa. Kohta soittaa yksi lapsista hakemaan kavereitten vanhojen tansseista ja pursuaa elämää. Toinen tulee treeneistä ja kaivaa karkkipussin kaapista. Perjantai ja loma on meilläkin.
Nyt olen hiljaa. Tämä on minun ikäväni hetki. Sitten jaksan taas vaihtaa päälle arkivaihteen, elämänvaihteen, perhevaihteen, lomavaihteen.
Neljä kuukautta lapseni kuolemasta:
Miten ihmeelliset ovat Sinun tiesi Isä! Kuinka suloinen on huolenpitosi! Että ihminen saa näin olla rakkautesi ja hyvyytesi ympäröimänä. Suloista!
Mieheni lähdöstä alkaen tunsin sen, miten olet rinnallani ja pidät huolta.
Lapseni kuoltua et enää ollut rinnallani. Sen jälkeen olen levännyt suuressa, rakastavassa sylissäsi. Ollut ainoastaan. Antanut Sinun hoitaa.
Miten suunnaton on se voima, joka virtaa Sinusta.
Hämmästellen katselen, miten elämäni jatkuu. Miten annat voimasi jokaisen vastoinkäymisen kohdalla. Miten kannat yli vuorten, olet silta yli rotkojen.
Herra minne kuljetat?
Mikä on tämä matka, jolle olet minut kutsunut?
Kiitos joka hetkestä! Rakas Isäni.
Sinussa on turvani.
Sinussa on elämäni
- kaikkeni.
Yhdeksän vuoden matka tähän päivään on ollut kipeä, tuskainen ja karu. Samalla se on ollut turvallinen ja täynnä Jumalan rakkautta ja huolenpitoa. Olen saanut oppia tuntemaan rakastavan Jumalan Isänä, joka on AINA kanssani. Tiedän, että ei ole mitään, mistä Hän ei voisi ihmistä nostaa ja viedä eteenpäin. Olen saanut kokea niin suurta Jumalan huolenpitoa ja rauhaa, että se on muuttanut minua ihmisenä. Minulla on syvä tietoisuus siitä, että kaikella kivulla on tarkoituksensa eikä mitään tapahdu Hänen sallimattaan. Jumala on hoitanut minua hellästi ja kauniisti.
-Kannettu